Oulunsalon nuorisotalon tiloissa joskus 1997 väänteli kitaroitaan vireeseen sekava ryhmä nuoria hampuuseja. Koko kuppikunta opiskeli samaan aikaan samassa rakennuksessa sijaitsevassa lukiossa. Toiminta oli hyvin äänekästä ja vähemmän järkevää. Soittokamat olivat osittain omia ja osittain lukion musiikinluokasta pöllittyjä. Reilu meininki. Yksi meistä osasi tulkita tabulatureja ja toinen osasi soittaa peruskomppia. Loput yrittivät pysyä mukana suomalaisella sisulla. Herrat Laaksonen (laulu), Finnilä (kitara), Ilano (basso), Pajarinen (rummut) ja Uutinen (kitara) olivat kasanneet bändin.

Treenailtiin covereita ja kasvatettiin tukkaa. Siinä se nuoruus kului. Pari keikkaa veivattiin nuorisotalon diskoilloissa ja joka kerta eri nimellä. Emme olleet kauhean tosissamme. Miehet vaihtuivat kun aikaa kului ja välillä oli pitkäänkin hiljaista. Opinnot piti suorittaa ja täysi-ikäistymisen kynnyksellä oli tehtävä muitakin uravalintoja. Väki hajaantui ja taas nitoutui yhteen hieman muuttuneena. Jossain vaiheessa bändin nimeksi jäi Popniitti.

Vuonna 1999 Popniitissä vaikuttivat Juntunen (kitara), Keränen (basso), Pajarinen (rummut) ja Uutinen (kitara ja laulu). Tällä nelikolla vedettiin yksi keikka ja sen jälkeen oli Uutisen aika vetää kurkkusalaattipuku ylle ja lähteä sotimaan. Armeija-aikana vanha soittokaveri Finnilä alkoi ehdotella Uutiselle omien biisien tekemistä. Teimme ikään kuin testiksi yhden akustisen rimputtelun lauluineen pitkällä viikonloppuvapaalla. Myöhemmin tämä rimputtelu ihan nauhoitettiin ja ylpeänä esiteltiin ystäville. Vastaanotto oli säälivän kannustava. Nätisti sanottuna. Hipit eivät vähällä luovuttaneet ja tekivät lisää sävellyksellisiä urotöitä. Biisit esiteltiin Popniitin väelle, joka nyökytteli päätään. Loppuvuodesta 2000 soitti ensimmäisen keikkansa Finnilällä miehistönsä vahvistanut ja omilla biiseillä varustautunut Popniitti. Silloin valettiin sokkelia E75sen alle.

Vuoden 2001 alussa Popniitti kääri hihansa ja nauhoitti omin päin ensimmäisen demonsa. Teoksen nimeksi päätyi Berlina. Nimi viittasi läheisen ystävämme hupaisannäköiseen autoon. Demo sisälsi kolme englanninkielistä kappaletta, jotka Soundilehden demosetä teilasi niin että kura lensi. Bändi ei ymmärtänyt omaa parastaan, vaan palautteesta huolimatta tarvottiin maitohappoisin jaloin eteenpäin. Kevättalvella kävimme mutkan etelässä Ääni ja Vimma -bändikilpailussa, mutta sieltä ei irronnut lämmintä kättä kummempaa. Alkukesästä päätimme nauhoittaa huviksemme loputkin sen hetkiset valmiit biisimme ja näin syntyi toinen julkaisu, nerokkaasti nimetty Demo II. Teos sisälsi hurjat seitsemän biisiä, joista viimeinen oli liveveto saman vuoden Kuikkarockista. Levy levittäytyi lähinnä ystävien ja sukulaisten hyllyihin.

Keskikesällä koitti Juntusen ja Pajarisen vuoro lähteä heiluttamaan rynkkyä puolustusvoimiin. Pari keikkaa oli sovittuna pahaan paikkaan, joten pyysimme Pajarisen tuuraajaksi rumpujen taakse kempeleläistä Itkosen Aleksia. Samoihin aikoihin Finnilä ja Uutinen jatkoivat uusien kappaleiden tekemistä ja materiaali alkoi kuulostaa jo järkevältä. Sävellystyön ohella kirosimme bändin paskaa puolihuumoripitoista nimeä. Sillekin asialle olisi tehtävä jotain. Itkonen treenautettiin tiukkaan keikkakuntoon ja vuoden 2001 syksyllä soitimme Popniitin viimeiseksi jääneen keikan Oulun kaupungin nuorisotoimen isossa tapahtumassa lähes täydelle salille.

Itkosen tultua rumpuihin avautui orkesterille uusia kontakteja myös studiopalveluihin. Studiotasoisen demon tekeminen olisi enemmän kuin sata sähköjänistä bändille, joka oli siihen asti hoitanut hommat itsekseen huonoilla vehkeillä ja vielä huonommalla ammattitaidolla. Näinpä loppuvuodesta nimensä E75ksi vaihtanut bändi julkaisi neljä biisiä sisältävän, Pietu Halosen studiossa nauhoitetun demon, joka kantoi nimeä Leap. Edelleen laulukielenä oli englanti. Demoa syydettiin levy-yhtiöille, mutta palaute oli valokopioitua ’kiitos, mutta ei kiitos’ – huttua. Kotisivujen vieraskirja alkoi kuitenkin täyttyä muidenkin kuin ystävien kommenteista. Jotain kiinnostusta se siis silti herätti. Leapin avausraidasta tehtiin myös video, mutta se jäi lopulta editointipöydälle. Onneksi.

Juntunen ja Pajarinen palasivat takaisin siviiliin ja homma jatkui originaalimiehityksellä. Keikkoja tehtiin jos niitä oli ja treeneissä nahisteltiin musiikkityylistä ja linjanvedosta. Uusien biisien teko oli jostain syystä hidastunut huomattavasti. Aikaisemmin niitä tuntui tulevan solkenaan ja nyt hädin tuskin yhtään. Liian itsekriittinen ilmapiiri hallitsi yhtyettä ja hyvätkin jutut teilattiin ilman sen kummempaa syytä. Pidettiin pitkähkö paussi ja käytiin treenaamassa ainoastaan keikkoja varten. Biisien teko unohdettiin hetkeksi.

Kesällä 2002 sitten alkoivat suunnitelmat seuraavan julkaisun nauhoittamisesta. Biisejäkin oli sitten pakko tehdä, jotta on mitä nauhoittaa. Kesän ja syksyn veivasimme raakileita ympäri ämpäri ja viimein saimme raavittua kolme kappaletta kasaan. Loppuvuodesta laitoimme studioajan varaukseen. Tällä kertaa päätimme kokeilla legendaarisen ”Watti” Matti Niemen studiota. Pojat ja tyttö sisään ja nauha pyörimään. Näin syntyi neljäs demomme ja toinen studiojulkaisumme COMpromises. Levyn kaksi ensimmäistä raitaa jatkoivat aikaisemmin julkaistun Leapin maisemissa, mutta kolmanneksi kappaleeksi nauhoitettu suomenkielinen Kipu olikin jo jotain ihan muuta. Jostain syystä tämä erikoinen veto myös miellytti kuuntelevaa kansaa eniten. Siitä syntyi jopa jonkinlainen keikkojen kohokohta.

Vuoden 2002 loppuun mennessä E75 sitten muutti kielensä. Ei enää huonosti lausuttua lontoonmurretta vaan rehellistä ja omimmalta tuntuvaa suomen kieltä. Tämä tarkoitti vain entistä kovempaa panostusta lyriikoihin. Englanniksi sitä voi paasata asiasta kuin asiasta, mutta suomea tässä maassa tunnutaan ymmärtävän sen verran hyvin, että ihan mistä tahansa ei voi enää riuhtoa jutuntynkää. Mutta koska uusien biisien teko oli edelleen äärimmäisen hidasta ja tuskallista, ei lyriikoillakaan ollut kiirettä.

Vuosi vaihtui ja E75 päätti kokeilla uudelleen Ääntä ja Vimmaa. Alkukarsintoihin tarvittiin kymmenen minuutin setti. Me päätimme pärjätä kahdella kappaleella. Toiseksi valittiin Kipu ja toinen biisi oli tehtävä tyhjästä, koska suomenkilistä tuotantoa ei kipua lukuun ottamatta meillä vielä silloin ollut. Näillä mentiin ja tällä kertaa jatkopaikka läpsäytettiin syliin kuin metrinen ahven. Hämillämme poistuimme takaisin pohjoiseen panikoimaan. Miten sitä välierissä selvitään, kun soittoaika on varttitunti ja meillä oli edelleen vain kaksi suomenkielistä biisiä. Kiireellä oli suomennettava ja sovitettava vanha vääränkielinen kappale ja lähdettävä takaisin etelään. Lopulta tie vei finaaleihin asti ja lopullinen sijoitus jäi välille 4.-10. Aika perkeleen hyvältä tuntui.

Kesällä 2003 Finnilä halusi ohjata Kipu – biisille videon. Päätimme nauhoittaa biisin uudestaan, koska COMpromisesille se oli päätynyt liian hidastempoisena. Planet Caravan – studio tarjosi palveluksiaan ja näinpä uusi nopeampi ja aggressiivisempi Kipu tarttui nauhalle. Videon kuvaukset hoidettiin keskikesällä Oulunsalossa ja Oulussa. Finnilä ohjasi, käsikirjoitti, kuvasi ja editoi koko hässäkän. Lopputuloksena oli erittäin onnistunut video, joka laitettiin kilpailemaan Oulun musiikkivideofestivaaleille. Menestystä ei tullut, mutta Finnilän taidot huomattiin.

Videon jälkeen yritämme taas asuttaa treenikämppää, mutta uutta materiaalia ei synny. Ilmapiiri käy paikoin kireänä. Vanhoja biisejä ei jaksa enää veivata. Tehdään muutamia keikkoja ja loppuajan viettää kukin tahollansa. Vuoden 2003 viimeinen keikka soitetaan jo heinäkuussa ja settiin treenataan pelkkiä CMX covereita. Kaikille annetaan lupa puhua suu puhtaaksi jos siltä tuntuu. Huumoripitoista paskaa lentää hiukan jokaisen niskaan ja keikka menee lopulta helvetin hyvin. E75 jää silti pitkälle tauolle. Osa väestä harkitsee jo pillien pussittamista.

Vuoden lopussa Juntunen, Pajarinen ja Uutinen käyvät kolmisin kokeilemassa uusia riffejä ja muutama kappale saadaan soittokuntoon. Treenailemme erikoisempia covereita ihan huvikseen. Joulun alla Uutisesta tulee isä, kun perheeseen syntyy terve tyttövauva. Uusi elämäntilanne panee miettimään asioita uudelleen. Soittohommat jäävät jälleen kerran hieman vähemmälle.

Vuodenvaihteen jälkeen kerääntyy koko ryhmä ison pöydän ääreen. Sovitaan ettei enää oteta niin perkeleen tosissaan tätä touhua. Jotain rajaa tavoitteille ja keskitytään siihen, että soittamisesta tulisi taas mukavaa vaihtelua arkeen. Vuoden 2004 maaliskuussa E75 soittaa ensimmäisen keikkansa yli puoleen vuoteen ja paskanmaku suusta on osittain häipynyt.

Keväällä Finnilä ilmoittaa lähtevänsä kesäksi Helsinkiin töihin. Muutama festarikeikka on jo sovittuna, joten pitää etsiä tuuraaja. Pajarisen vanha soittokaveri Toni Talvensaari on kiinnostunut pestistä. Mies on kyllä syntynyt Ruotsissa, mutta hänet silti tunnetaan ihmeen fiksuna tyyppinä. Parien treenien jälkeen huomataan, että mies sopii porukkaan loistavasti. Kesä menee treenaillessa ja heinäkuussa on viikon sisällä kolme keikkaa. Talvensaari hoitaa tonttinsa hienosti. Untorockissa Utajärvellä on jo suuren maailman meininkiä, kun kiipeämme lavalle heti Pikku Geen jälkeen. Meidän kanssa samassa takahuoneessa istuu Don Johnson Big Bandin jätkiä. Tosin emme me heille mitään puhuneet ja he tuskin edes huomasivat meitä. Loppukesästä ja alkusyksystä soitamme vielä pari keikkaa, joista Hailuodon sympaattisilla festareilla iltahämärässä ja pienessä kohmeessa soitettu setti on ehkä uramme paras veto.

Keikkarupeaman lomassa Juntunen ja Talvensaari kulkevat treenikämpillä tekemässä uusia ralleja. Ne kuulostavat helvetin hyvältä. Ilmapiiri on loistava.

Syksyn tullessa ja lehtien pudotessa istutaan taas isossa pöydässä. Helsingistä palannut Finnilä kutsutaan juttelemaan tulevaisuudesta. Päädytään ratkaisuun, joka tekee kaikilla kipeää. Vuosia yhdessä kestänyt ja paljon nähnyt bändiyhteisö menettää yhden miehen. Finnilän tie bändissä on päättynyt. Ero on tunnepitoinen, mutta ystävyyssiteitä ei edes harkita rikottavan.

Lokakuussa E75 soittaa vielä yhden keikan ja sulkeutuu sen jälkeen treenikämpälle hiomaan uusia kappaleita kuosiin. Biisejä alkaa olla sen verran, että EP:n niillä täyttäisi helposti. Kasassa on seitsemän kappaletta, joista neljää ei ole koskaan soitettu ihmisten ilmoilla. Joulukuussa varaamme studioaikaa Halosen Pietulta PH-musiikista ja käymme nauhoittamassa seitsemän biisin pohjat. 2005 Tammikuussa jatkamme toimintaa studio Mestaamolla, jossa hommia hoitavat herrat Jämsen ja Rissanen.

Huikeiden epäloogisuuksien ja kohkailujen saattelemana Vajonnut EP saadaan julkaisukuntoon vasta keväällä. Levy on konkreettisesti kourassa vasta huhtikuun tienoilla. Sitä ihmetellään miehissä Matkahuollon parkkipaikalla. Painosmäärä on optimistinen.

Levyjä menee tasaisen hitaasti, mutta menee kuitenkin. Kesällä soitetaan kolme keikkaa ja syksyllä Eeva-Maria lähtee saksaan useammaksi kuukaudeksi. Toiminta hiipuu. Syksyllä kuitenkin nähdään poikkeuksellinen episodi, E75 soittaa lainabasisti Jämsenin kera ensimmäisen ja viimeisen hääkeikkansa. Outoa mutta silti niin mukavaa. Talven tullessa Uutinen, Keränen ja Pajarinen pyrkivät lopettelemaan koulujaan. Tammikuussa 2006 Uutiselta menee jalat alta välilevytyrän takia. Orkesteri päättää jäädä tauolle. Sen pituutta ei määritellä. Syitä on useita. Mistään peruuttamattomasta ei kuitenkaan ole päätetty.

Yli vuoden hiljaiselon jälkeen käydään 2007 loppukesästä porukalla syömässä. Pohdiskellaan jatkoa. Myöhemmin käydään vielä treenikämpällä kertaalleen, mutta puhti alkaa olla poissa. Pitkä tauko, pitäisi aloittaa tavallaan alusta, ei taida maksaa vaivaa.